Aakkossaari

Lokit kirkuivat ja vesi heijasteli taivaan sineä. Kaikki olivat tulleet saattamaan minua aurinkoiselle rannalle, kuten tapana oli. Siinä olivat mummi ja ukki ja vaari, isä ja äiti sekä isoveljeni Lukas.

Oli minun vuoroni soutaa Aakkossaarelle ja voit vain arvata, kuinka olin sitä odottanut. Aina siitä asti, kun isoveljeni oli palannut sieltä osaten kaikki kirjaimet, minäkin olin unelmoinut sinne pääsemisestä.

Rannalla oli myös naapurin Oskari ja hänen perheensä, sillä Oskari oli syntynyt samana päivänä kuin minä ja siksi menisimme Aakkossaarelle yhdessä. En tiennyt, olisiko se kivaa vai ei. En juuri koskaan edes leikkinyt Oskarin kanssa.

Saimme vihdoin pyristeltyä irti aikuisten halauksista ja nousimme pelastusliivit yllämme veneeseen.

"Moona, varo X:ää, se voi saada aikaan aikamoisia hiekkapyörteitä", Lukas huusi.

"Ja varokaa S:ää, se on arvaamaton, saatatte ...", huusi Oskarin isosisko Aada, mutta tuuli vei hänen viimeiset sanansa mennessään.

Soudimme nopeasti yhdessä. Meillä oli aikaa vain tämä päivä. Aakkossaarelle pääsivät vain 6-vuotiaat ja ainoastaan sinä päivänä, jolloin he täyttivät kuusi vuotta. Muille saari oli näkymätön.

Pian huomasimmekin maata edessämme. Tuuli ja aallot työnsivät meidät maihin. Vedimme veneen hiekkaiselle rannalle ja lähdimme tutkimaan saarta.

"Kuljemmeko yhdessä vai erikseen?" Oskari kysyi.

Olisin oikeastaan halunnut mennä Aakkossaarelle yksin, mutta nyt kun Oskari kysyi noin, vastasinkin:

"Mennään yhdessä."

Aakkossaaren keskellä näkyi korkea ja leveä kallio, matalia puita seisoi rykelmissä siellä täällä ja kivikko levittäytyi suoraan edessämme. Eniten minua kiinnostivat kuitenkin värikkäät kirjaimet, joita näkyi joka puolella. Ne näyttivät ryhmittyvän välillä sanoiksi ja sitten ne taas erkanenivat toisistaan.

"Mennään tuonne, missä jokin kirjain yrittää pystyttää aurinkovarjoa", Oskari ehdotti.

Kirjain hymyili meille aurinkoisesti:

"Aah, onpa mukavaa! Minä, A arvostan sitä, kun avuliaat vieraat saapuvat aamutuimaan auttamaan. Aurinkovarjoni jumittaa."

Oskari avasi aurinkovarjon helposti ja painoi sen hiekkaan. A levitti aamiaisliinan ja samassa seuraamme liittyi joukko kirjaimia.

"Tervetuloa ruokailemaan kanssamme. Bageleita tarjoilee B", B esitteli itsensä ja ojensi meille bagelit.

"Minä olen C. Ottakaa croissantit, olkaa hyvät", sanoi C ja ojensi meille croissantit.

Yömyssy keikkui vielä seuraavan kirjaimen päällä, joka haukotellen esitteli itsensä:

"Huomenta. Olen D. Tässä teille donitsit."

"Ai, ai, no jo on aamiainen", arvosteli A. "Anteliaasti annostelen ananasta, aprikooseja ja avokadoja. Etköhän sinäkin D virkisty, kun maistat tuoreita hedelmiä!"

D otti vastaan A:n tarjoaman aprikoosin.

Söimme kaiken mielihyvin. Saimme syödessämme kuulla B:n bodaus-kokemuksista, C:n chilin kasvatuksesta ja D:n delfiinien tarkkailusta.

Syötyämme kiitimme ja nousimme lähteäksemme. Minua kiinnosti kannon päällä temppuileva tikapuita muistuttava kirjain.

"Eläköön! Erinomaisia oppilaita jälleen. Erittäin mukavaa, että etenitte jo tänne. E, olen eläväinen ja etevä E!" se huudahti eloisasti ja kätteli meidät. "Esittelen teille mielelläni energisiä erikoistemppujani. Kelpaan myös tikapuiksi, mutta varokaa F:ää. Siltä puuttuu puolapuu. Se on vaarallinen."

F käveli kiven takaa esiin. Se oli selvästi kuullut äskeiset sanat.

"Minun faaraotyyliäni fanittavat kaikki, paitsi eräät, jotka eivät ymmärrä flamingomaista ulkomuotoani", F sanoi ja osoitti sitten etäisyyteen. "Tuolta tulee G."

G venytteli itseään ja loikki gepardin lailla kevyesti kuin gaselli, kunnes saapui luoksemme ja asettui oikeaan muotoonsa.

"Onpa mukavaa tavata", G sanoi ja ojensi meille kummallekin palan graniittia. "Pieni kivilahja muistoksi. Tuletteko pelaamaan kanssani golfia?"

"Meidän on tavattava vielä monta kirjainta. Ehkä sitten illemmalla, jos vielä on aikaa", sanoin toivoen, etten loukkaisi G:n tunteita.

"Niin lapset aina sanovat, vaikka onhan se totta, että aika kuuluu täällä nopeasti. Kerran eräältä pojalta jäivät loput kirjaimet oppimatta, kun pelasimme pitkään golfia ja grillailimme välillä syötävää. Minun piti lopulta työntää hänet veneeseen ja vesille ennen kuin päivä olisi vaihtunut toiseksi. Silloin näet taika raukeaa ja hän olisi pudonnut veteen."

Katsahdimme Oskarin kanssa säikähtäneinä toisiamme. Meidän ei tosiaankaan sopinut viivytellä.

Huomasin pienen matkan päässä hiljaisen, hohtavan kirjaimen. Se näytti niin istuimelta, että päätin kokeilla sitä. Samantien se alkoi hikoilla ja huohottaa. Hypähdin ylös.

"Hohoo, olen H", kirjain sanoi ja hymyili hieman. "Vietän hiljaista hetkeä näin keskipäivällä, hetken hengähdys, huilitauko."

"Anteeksi jos häiritsin", sanoin huolestuneena.

"Ei se mitään. Kerran täällä oli kolmoset ja he hyppelivät, heiluivat ja huojuivat kaikki päälläni yhtäaikaa. Huh, sitä hien määrää!"

Tikkumainen kirjain tuli voltteja heitellen luoksemme.

"Minä, I toivotan teidät iloisesti tervetulleiksi idylliselle ja ihanalle Aakkossaarelle. Ihanko itse souditte tänne?"

"Kyllä vain. Tuuli hieman auttoi", sanoin.

"Innokkaasti ja ihmetellen kaikkiin kirjaimiin täällä tutustukaa. Hei, hei!" I vielä huikkasi jatkaessaan matkaansa.

Mietimme Oskarin kanssa, mihin suuntaan menisimme. Samassa Oskari huomasi:

"Moona, katso. Tuolla on uusi kirjain. Mennään sinne."

Haistoin jasmiinin tuoksua, kun saavuimme kirjaimen luo. Se keikkui ja huojui nurmikolla ja sanoi:

"Joutukaa jo. J:n joustavassa keinussa ei jekkuja tarvitse pelätä. Joskus jotkut jopa jonottavat joutilaasti keinuttelemaan, mutta kyllä te kaksi mahdutte yhtäaikaa."

Hyppäsimme keinumaan J:llä. J jutusteli joutsenista ja juhlista. Tasainen keinunta alkoi melkein nukuttaa minua, mutta silloin paikalle käveli kepeästi uusi kirjain.

"Kirjain K olen ja kehotan nyt keinumisen keskeyttämään. Kiiruhtakaa, kiireesti kipaiskaa. Kalliolla kaikille on tarjolla kaktusmehua ja kaverini L:n leipomia leipäsiä."

Nousimme samantien J:n keinusta ja kiipesimme kalliolle. L otti meidät lempeästi vastaan, levitti liinan kalliolle ja asetteli leivät sille.

"Levätkäähän hetki. Leipäsiä leivoin teillekin. Lievästi allergiselle Oskarillekin sopivia."

Istahdimme kalliolle liinan äärelle ja maistoimme leipäsiä. K kulautteli kurkkuunsa kaktusmehuaan kehuen sitä, mutta unohti tarjota sitä meille. Se ei minua oikeastaan haitannut. Sitten K nosti kiikarit silmilleen ja kehotti katsomaan korkealle.

"Siellä kohoaa kyyhkynen", K sanoi.

Katsoimme kyyhkysen lentoa, kun yhtäkkiä huomasimme toisen, merkillisen lentäjän taivaalla.

"Onko tuo lintu vai kirjain?" Oskari kysyi.

"Sehän on metka matkalainen M, muodoltoon mallikas lentäjä", L sanoi.

M laskeutui vierellemme.

"Moikka. Mukava nähdä teitä, miellyttävää sanoisin, mahtavaa ja mainiota, kerrassaan merkillistä, että kaksi yhdellä kertaa, mutta on täällä ollut kolmosetkin ja joskus kymmenen samana päivänä syntynyttä."

"Minun nimeni on Moona", sanoin.

"Se alkaa M-kirjaimella. Saan siis kunnian ojentaa sinulle lahjan", M sanoi ja pujotti kaulaani mitalin, jota koristi mitä mainioin M-kirjain.

Joku nyyhkytti kiven takana. Menimme Oskarin kanssa katsomaan.

"N se siellä taas lukee jotain", M huomautti.

N nojaili kiveen, niiskautti ja nielaisi ja sitten nauroi meille.

"Neiti ja nuori herra, älkää nyyhkytyksistäni piitatko. On tämä näytelmän taikaa. Tämä nerokas näytelmä saa niin nyyhkyttämään kuin nauramaankin", N sanoi ja näytti meille näytelmän käsikirjoitusta.

"Luen teille näytteen neljännestä näytöksestä. Näytelmän nimi on Nokkelimmat noloudet."

Istuimme kivelle kuuntelemaan. N:n nopeahkosti lukiessa meitäkin alkoi niin naurattaa kuin itkettääkin.

Kun jatkoimme taas matkaa tällä kertaa kivikon poikki, Oskari kysyi yllättäen:

"Saankohan minäkin oman mitalin joltakin kirjaimelta?"

"Ehkä. Toivottavasti", vastasin.

Nousimme seuraavaksi korkean kallion päällä keikkuvan kirjaimen luo.

"Onneksi olkoon, olette jo O:ssa asti. Jos kuljette lävitseni, näette maailman oudoissa väreissä."

Astuimme uteliaina O:n läpi ja tosiaan, taivas oli vaalenpunainen, ruoho sinistä ja puiden rungot keltaisia.

"Omituiset ja oudot ovat näkymät. Tulkaa jo takaisin", O kehotti.

Astuimme mielihyvin O:n läpi takaisin. Oli kiehtovaa nähdä maailma toisenlaisissa väreissä, mutta tuntui turvalliselta palata takaisin.

"Keitäs te lapset oikein olettekaan?" O kysyi.

"Minä olen Moona", sanoin.

"Ja minä Oskari", Oskari sanoi.

"Koska Oskari alkaa O:lla, ojennan sinulle ovaalin muotoisen soikean korun, ole hyvä."

Oskari otti onnellisena korun vastaan.

"P tuolla pilkistää pensaan takaa. Oppaaksiko aikoo?" O pohti.

P pompahteli luoksemme.

"Päivää, päivää", P tervehti meitä pehmeällä äänellään. "Menen perhosniitylle poimimaan päivänkakkaroita, tulkaa mukaan."

Kuljimme P:n perässä pientä polkua pitkin ja saavuimme pienelle niitylle, jolla parveili paljon perhosia.

En ollut ikinä nähnyt niin paljon päivänkakkaroita, joten poimin niitä kymmeniä. Oskari tyytyi yhteen.

"En jaksa näitä kanniskella, mutta tahtoisin ne kotiin", sanoin.

"Vien ne paatillenne", P lupaili pirteästi ja annoin kukat hänelle.

Seurasimme hetken P:tä kunnes huomasimme rantahietikolla O:n kaltaisen kirjaimen ja menimme sen luo.

"Uusia lapsosia jälleen. Istukaahan aloillenne ja hengittäkää syvään sisään ja sitten ulos ja sitten sisään ja taas ulos... Sanokaa sitten q."

"Q", me sanoimme.

"Näin hieman rentoudutte ennen kuin tapaatte hurjapäisen R:n", Q sanoi lempeästi.

Samassa sekä K:n että P:n näköinen kirjain ryntäsi ryteiköstä rajusti luoksemme rupattelemaan.

"Rauhaa ja rakkautta minä, R tarjoan, vaikka joskus raivoan ja riitelen, reissuillani reippailen, vain harvoin räjähtelen. R on joskus joillekin vaikea sanoa, mutta muistakaa silloin D, se donitsityyppi, hänen avullaan minutkin kaikki yleensä lopulta oppivat."

"R", sanoi Oskari ja minä hänen perässään. Olin oppinut sen ihan vähän aikaa sitten.

Laskeuduimme alas kalliolta pehmeälle hiekalle. Huomasin Oskarin tuijottavan jotakin säikähtäneenä ja katsoin samaan suuntaan. Jokin möyri hiekassa, mutta se oli täysin hiekan peittämä. Näimme vain kuinka hiekka kohoili ja mutkitteli. Jokin siirtyili meitä kohti. Sitten se alkoi nousta hiekasta.

"Shh, saavun hiljaa", kirjain sihisi. "Olen S, sopuisa, sisukas ja salaperäinen, toisten mielestä myös sievä ja suloinen."

"No tosiaan on aika salamyhkäistä saapua hiekan sisässä kiemurrellen", Oskari sanoi.

"Sellainen on luonteeni, säikäytän ja selitän, en suostuttele tai sovittele, paitsi tarvittaessa. Seuratkaa minua."

S sukelsi jälleen hiekan sisään ja syöksyi salamana suuren sileän kiven luo. Seurasimme sitä juosten. S nosti päänsä hiekasta sanoakseen:

"Siinä odottakaa hetkinen."

Istahdimme kivelle. Sitten S vilahti nopeasti hiekan sisässä kiemurrellen ties minne.

"Säikäyttää. Sitä Aada varmaan yritti kertoa meille, että S saattaa säikäyttää", Oskari pohti.

"Niin varmaan", vastasin.

"Terve teille. Tarmokas T tarjoilee terttuja ja torttuja iltapalaksi taitaville tavaajille", T tallusteli luoksemme ja ojensi meitä kohti tarjoiluvadin täynnä viinirypäleterttuja ja täytettyjä torttuja.

"Onko jo iltapalan aika?" hämmästelin.

"Täytyy myöntää, tahdoittepa tai ette, ilta on taasen tullut tänne", T sanoi.

Juuri kun olimme syöneet iltapalan, uusi kirjain tuli vierellemme.

"Ulpukoitten sekaan uimaan tulin teitä hakemaan. Olen U, uimataitoinen ja urheilijamainen, utelias, uljas ja urhea."

Uiminen voisi virkistää paahteisen päivän jälkeen, ajattelin, joten lähdimme rannalle, haimme veneestä uimapukumme ja pyyhkeemme.

U kellui jo aalloilla.

"Ujuttautukaa aaltojen sekaan. U:ta uhkeampaa uimarengasta ei olekaan."

Kokeilimme U:ta uimarenkaana vuoron perään ja se tosiaan kellutti upeasti.

Seisoskelin rantavedessä, kun huomasin jonkin kiitävän pikavauhtia meitä kohti.

"V sieltä vain villisti ulapalta viilettää, ei se meitä uhkaa", sanoi U.

V pysähtyi eteemme vettä pärskäyttäen.

"Vauhtia tarjoan, vallatkaa varteni", V sanoi ja tarjosi meille istuinpaikat monistautumalla W:ksi.

Niin sitä viiletettiin aalloilla vilpoisaa tuulta vastaan, kunnes W pysähtyi rannalle.

Näimme samassa rannalla jonkin pyörivän ja hyörivän, pöllyttävän hiekkaa kuin pienoinen pyörremyrsky.

"Mikä tuo on?" Oskari kysyi.

W oli jälleen taittanut itsensä V:ksi. Se vilkaisi rannalle ja sanoi:

"Se on X. Se pitää itsestään paljon meteliä, koska sitä tarvitaan niin harvoin. Näin ei kukaan sitä takuulla unohda."

"Lukas varoitti minua X:stä. Ei mennä liian lähelle", sanoin, mutta hetkessä X pyörähti eteemme ja venyttäytyi meitä pitemmäksi.

"Olen X, kirjain, jota ei sovi unohtaa", se kajautti mahtavalla äänellä ja tarjosi meille xylitol-pastillit.

"X:llä voi merkitä aarteen paikan karttaan", minä osasin sanoa.

"Isosiskoni Aada sanoo aina joskus XD ja nauraa päälle", Oskari sanoi.

Kuulimme yskäisyn viereltämme.

"Olen Y, ymmärtäväinen Y ja tahtoisin ylväästi ja ystävällisesti ilmoittaa yön tulosta, aikaa on enää vähän", sanoi luoksemme yllättäen ilmestynyt kirjain. "Menkäähän ylös tuon mäen päälle, siellä odottaa yllätys."

Tottelimme Y:tä ja kiipesimme ylemmäs. Siellä kaksi kirjainta vierekkäin odotteli meitä. Toinen zoomasi meitä kamerallaan ja toinen oli kuin A, joka asetteli palloa päänsä päälle.

"Olemme harvinaisuuksia. Minä olen Z niin kuin zumba", Z sanoi ja näytti muutaman tanssiliikkeen.

"Ja minä olen Å", Å sanoi.

"Asettukaahan Å:n viereen niin otan teistä kuvat."

Keikistelimme Å:n molemmin puolin ja odottelimme ja odottelimme, kun Z zoomasi kameraansa. Lopulta hän sanoi tyytyväisenä:

"Hetki vain, niin saatte kuvat mukaanne."

Z tulosti kuvat. Tarkastelimme juuri käsiimme saamiamme kuvia, kun kuulimme äidillisen äänen.

"Lapsikullat, olen Ä. Äkkäsin juuri teidät ja älysin heti tulla tänne. Älykkäästi nyt yhdistäkää näkemänne kirjaimet, ääneen sitten lukekaa ja joskus ääneti. Äkkiä nyt veneelle. On siellä vielä Ö.

Oli jo pimeää ja tähdet näkyivät. Juoksimme kiireesti veneelle. Nytkö tämä jo loppuisi, vaikka toisaalta minua kyllä jo väsytti.

"Myöhäistä jo on. Nyt yöksi kotiin", sanoi Ö meille.

Nousimme Oskarin kanssa veneeseen, jossa päivänkakkarat odottivat meitä vesimaljaan aseteltuina. Hätistelin itikoita iholtani.

"Ötökätkö öykkäröi? Kas tässä öljyä, jolla voit ne karkottaa", Ö sanoi ja antoi pienen pötkylän.

"Kiitos", sanoin ja levittelin öljyä pötkylästä.

Ö työnsi veneen vesille.

"Öitä", se huikkasi.

Vene erkani rannasta. Kirjaimet kerääntyivät hyvästelemään meitä. Illan hämärässä ne hohtivat kirkkaasti ja erotin ne selvästi. Ne monistivat itseään, ryhmittyivät keskenään muodostaakseen sanoja ja sitten ne lauloivat.

AAKKOSSAARELLA

KIRJAIMET OPITAAN.

NIISTÄ SAA SANOJA

JA SITTEN OPIT LUKEMAAN.

ETKÄ KOSKAAN MEITÄ UNOHDA.

HEI HEI HEI HEI VAAN!

PIAN OPIT LUKEMAAN!