Hankalimmat pulmat

Taikakoppi ja hankalimmat pulmat

Sirkuspoika Olli katseli kaverinsa Isabellan touhuamista eläintensä kanssa. Isabella ymmärsi eläimiä ja niiden puhetta ja osasi puhua niille. Juuri nyt Isabella näytti käyvän vilkasta keskustelua vikisemällä hiirtensä kanssa.

Sirkuksessa oli taiottu puhelinkoppi, jonka kautta saattoi ratkaista pulmiaan. Sekä Olli että Isabella olivat kokeilleet sitä, mutta vielä he eivät tienneet, miksi koppi oli taiottu. Taikuri Pertin he olivat nähneet käyvän kopissa ja arvelivat hänen taikoneen kopin.

"Tiedätkö, miksi Pertti käy puhelinkopissa tai miksi hän olisi taikonut sen?" Olli kysyi.

"En, mutta olen pohtinut, miten voimme ottaa siitä selvää", Isabella sanoi leikitellessään hiirtensä kanssa.

"No miten?" Olli hoputti Isabellaa.

"Pistän nämä hiirikaverini vakoilemaan häntä. Olen jo puhunut niiden kanssa ja ne lupasivat, että ainakin yksi niistä vahtii koko ajan puhelinkopin vierellä ja livahtaa sisään samalla kuin Pertti. Sitten se seuraa Perttiä ja voi kertoa meille, mitä Pertti kokee. Minun pitää vain antaa palkaksi iso juustonokare", Isabella sanoi hiirten kipittäessä hänen käsivartaan pitkin niskan taakse ja siitä toiselle käsivarrelle.

"Hyvä idea. Kiitä puolestani hiirulaisiasi", Olli sanoi.

Isabella vikisi hiirille ja ne vilkaisivat Ollia päätään nyökäyttäen. Sitten yksi niistä, Vinku nimeltään kipitti puhelinkopille ja asettui lähelle ovea. Isabella ja Olli eivät malttaneet lähteä pois vaan he vetäytyivät syrjemmälle odottamaan, tulisiko Pertti pian kopille.

Pitkään aikaan mitään ei tapahtunut. Juuri kun Olli alkoi miettiä, mitähän ruokaa äiti oli onnistunut tänään laittamaan, he huomasivat Pertin tulevan. Mies vilkuili salavihkaa ympärilleen, piti tiukasti kiinni salaperäisestä laukustaan, jonka sisältöä lapset eivät koskaan olleet nähneet, ja avasi lopulta puhelinkopin oven.

Isabella huomasi Vinkun livahtavan sisään ja siinä samassa tuttu violetti välähdys leimahti ja Pertti katosi.

"Emme voi kuin odottaa", Isabella sanoi ja Olli huomasi hänen äänestään, ettei odottaminen ollut Isabellasta mukavaa. Ollia se ei harmittanut. Hänestä oli hauska kuvitella, mitä Pertti kokisi.

"Ehkä hän käy syömässä herkkuruokia, koska hän on itse niin huono kokki", Olli ehdotti.

"Ei, hän käy aika usein meillä syömässä, koska isoäiti kutsuu hänet ja isoäidin ruoat ovat tosi hyviä", Isabella väitti.

"Ehkä hän käy harjoittelemassa taikatemppuja yrittäen keksiä parhaimman tempun ikinä niin, että hän voittaisi taikurien maailmanmestaruuskilpailut", Olli pohti.

"Uskaltaisiko hän mennä kilpailemaan? Minusta tuntuu, että hän aristelee näyttämölle menoakin, mutta hän tekee sen, koska hän rakastaa taikatemppuja ja on niiden tekemisessä hyvä", Isabella sanoi.

"Ja ansaitsee samalla elantonsa", Olli lisäsi.

Samassa violetti valo välähti taas ja pian Pertti astui ulos kopista. Ollista hänen poskensa punoittivat.

"Vinku, Vinku, tule tänne", Isabella sanoi ja vikisi.

Valkoinen hiiri juoksi heitä kohti ja kun Isabella oli aikansa kuunnellut sen vikinää, hän kääntyi Ollin puoleen ja sanoi:

"Et arvannut oikein. Vinku sanoi, että Pertti etsi ääntä. Kun he olivat astuneet taikakopista ulos, Pertti harjoitteli kauniin naisen kuvan ääressä puhetta, jossa hän tunnusti tälle rakkautensa. Hänen äänensä kuulosti tasapainoiselta ja miehekkäältä eikä hän änkyttänyt niin kuin yleensä. Hänellä oli purkki, johon hän taikoi puheensa, ja sen hän pisti laukkuunsa", Isabella sanoi.

"Onko hänellä laukussaan siis rasioita täynnä taiottua puhetta?" Olli pohti.

"Onkohan hän rakastunut johonkuhun ja kukahan se on?" Isabella mietti.

"Vakoillaan häntä", Olli ehdotti.

"Mutta miksi hän ei vain valinnut puhelinkopissa numeroa yksi, joka olisi toteuttanut hänen kokemuksensa todellisuudessa. Miksi hän otti äänen rasiaan?" Isabella ihmetteli.

"Ehkä hän ei ollut varma, halusiko sen toteutuvan todellisuudessa. Ehkä hän näin pystyy itse päättämään, milloin käyttäisi ääntään", Olli pohti.

Olli ja Isabella sopivat, että toinen heistä vartioisi Pertin asuntovaunun lähellä ja seuraisi häntä. Isabella halusi vakoilla ensin, mutta mitään ei tapahtunut hänen vuorollaan. Pertti ei edes tullut ulos asuntovaunustaan.

Olli leikki omalla vuorollaan pikkukivillä Pertin vaunun lähellä. Hän aikoi jo lähteä kotiinsa nukkumaan, kun Pertin ovi avautui ja Pertti astui ulos hienoihin vaatteisiin pukeutuneena salaperäinen laukkunsa mukanaan.

Mutta juuri silloin Pertti kompastui ja voi, hänen laukkunsa avautui ja erivärisiä rasioita levisi ympäriinsä. Ne avautuivat saman tien ja voi sitä äänten sekamelskaa, jonka Olli joutui kuulemaan. Toiset äänet lauloivat rakkauden tunnustuksia korkealla tai matalalla äänellä. Rakkauden tunnustuksia kuului niin suomeksi kuin englanniksi ja ranskaksikin.

Ollia melkein nauratti, mutta kun hän näki, miten hätääntyneenä Pertti yritti kerätä avautuneita purkkejaan, häntä alkoi säälittää ja hän vakavoitui. Hetken hän mietti, uskaltaisiko auttaa. Hän päätti yrittää, vaikka Pertti olisi vihainen.

Hän ei sanonut mitään vaan alkoi kerätä purkkeja ja ojentaa niitä Pertille. Pertti mulkaisi häntä, mutta otti purkit vastaan hieman nyyhkäisten.

"Niin kovasti näin vaivaa näiden eteen. Niin vaikea oli löytää oikeita sanoja, oikeaa ääntä. Nyt ne ovat kaikki tiessään."

"Eivätkä ole", Olli sanoi. "Kyllähän sinä muistat ne sanat ja jos pelkäät lausua niitä ääneen, voit kirjoittaa. Minä voin viedä kirjeesi perille, kun vaan sanot, kenelle sen vien."

"Niin, kirjoittaa. Odota hetki. Jos onnistuisin kirjoittamaan kirjeen, voisit viedä sen saman tien", Pertti sanoi, sulki laukkunsa ja astui asuntovaunuunsa.

Olli jäi odottamaan. Noin puolen tunnin kuluttua Pertti avasi oven, sujautti vaaleanpunaisen rullalle käärityn ja punaisella silkkinauhalla sidotun kirjeen Ollille.

"Vie se Magdaleenalle, sille trapetsitaiteilijalle. Pyydän häntä iltakävelylle ja teehetkelle", Pertti kuiskasi.

Toki Olli Magdaleenan tunsi ja vei kirjeen nopeasti hänelle. Magdaleena luki kirjeen saman tien, punastui hieman ja pyysi Ollia viemään terveisensä Pertille:

"Tulen mielelläni huomenna illalla, kuten hän pyysi."

Olli vei terveiset Pertille ja rohkaisi häntä:

"Puhu rohkeasti Magdaleenalle mitä mieleesi tulee ja ole välillä hiljaa. Kyllä Magdaleena sinusta tykkää. Hän näytti niin iloiselta luettuaan kirjeesi."

Seuraavaksi Olli juoksi Isabellan luo, koputti tämän ikkunaan ja Isabellan avattua sitä hieman, hän selitti, mitä oli tapahtunut.

"Magdaleena ja Pertti sopivatkin hyvin yhteen. Magdaleenakin on aika ujo, mutta tosi taitava siinä mitä osaa, kuten Perttikin", Isabella sanoi.

"Loppuvatkohan kopin taikakyvyt, jos Pertti ei enää tarvitse sitä?" Olli mietti.

"En tiedä. Onko jotakin tärkeää, mitä vielä pitäisi kysyä?" Isabella pohti.

"Minulla ainakin on yksi kysymys", Olli sanoi.

"Niin minullakin taitaa olla", Isabella sanoi. "Käydään aamulla heti aamiaisen jälkeen puhelinkopilla."

"Tehdään niin", Olli sanoi.

Mietteliäänä Olli meni sinä iltana nukkumaan. Olisi kiva jos taikakopilta voisi aina kysyä neuvoa tarvittaessa, mutta jos niin ei voisikaan tehdä, mitä sitten?

Aamulla Isabella tuli herättämään Ollin.

"Tule, tule jo. Minulla on mummon tekemät sämpylät mukanani. Voit syödä niitä, kun odotat vuoroasi."

Olli pukeutui nopeasti ja kiiruhti Isabellan kintereillä.

Isabella työnsi sämpylät Ollin käteen ja astui puhelinkoppiin. Violetti valo välähti ja Isabellan nostaessa puhelimen luurin ääni luurista kysyi:

"Minkä kysymyksen tänään tahdot esittää?"

"No kun tahtoisin olla aina tällainen kuin nyt. Tahtoisin olla aina lapsi ja leikkiä ja tehdä eläinten kanssa temppuja. En tahdo kasvaa aikuiseksi. Onko se mitenkään mahdollista?" Isabella kysyi.

Koppi alkoi pyöriä ja kun se seisahtui, Isabella astui ulos. Hän näki itsensä samanlaisena kuin nytkin, mutta kaikki muut olivat vanhentuneet. Olli oli aikuinen, mummo vuodepotilas. Ei hän jaksaisi pitää mummosta huolta, koska oli vain pieni lapsi. Eikä Olli enää leikkisi hänen kanssaan, vaan etsi varmaan elämänkumppaniaan. Oijoi, ei hän tätä ollut ajatellut halutessaan pysyä aina lapsena. Eikä hän tällaista halunnut todelliseen elämään.

"Olli, ei sitä aina ymmärrä, ettei se mitä luulee haluavansa olekaan viisasta", Isabella sanoi tullessaan kopista. "Aion silti olla onnellinen lapsi niin kauan kuin lapsi olen."

Olli hieman kummasteli Isabellan sanoja, mutta työnsi sitten viimeiset murut sämpylästä suuhunsa ja astui koppiin.

"Mikä sydäntäsi painaa?" kysyi ääni puhelimen luurista, kun Olli oli nostanut sen korvalleen.

"Kun mietin, mitä ehdottomasti haluaisin tietää, jos tämän puhelinkopin taika loppuu, niin mieleeni tuli tämä: miten olla onnellinen?" Olli sanoi.

Hetken oli aivan hiljaista, sitten Olli kuuli äänen luurista sanovan hitaasti:

"Kas onnen taikaa on elämä itse,

se päivästä päivään vie eteenpäin.

Sisimmässäs on tyyneys ja onni.

Anna ystävän lohduttaa, ilahduttaa

ja tee samoin hänelle.

Jokainen hetki on tärkeä

niin kuin sinäkin."

Koppi ei tällä kertaa pyörähtänytkään ja koska ääni vaikeni, Olli kiitti ja pisti luurin paikoilleen ja astui Isabellan vierelle.

"En päässyt mihinkään kopista tällä kertaa, mutta sain vastauksen puhelimen luurista. Minun pitää kirjoittaa se heti muistiin", Olli sanoi ja alkoi kirjoittaa pienellä kynänpätkällä ostoskuitin taakse.

Isabella katsoi mitä hän kirjoitti.

"Siinäpä elämänohjetta kerrakseen. Tuosta minä pidän: jokainen hetki on tärkeä. Niin tämäkin. Mennään leikkimään tuonne koulun pihalle."

"Mennään vaan", Olli sanoi.

Ja niin he leikkivät yhdessä keinuen ja naureskellen, kiipeillen ja piiloutuen parhaina ystävinä toisilleen.

(Tämä kertomus osallistui Reuna kustantamon kirjoituskilpailuun vuonna 2016, tässä julkaistu muokattuna)