Ruokapulma

Taikakoppi ja ruokapulma

"Hyvät naiset ja herrat, lapset ja lapsenmieliset, tervetuloa sirkukseen", Olli kajautti megafonilla tavalliseen tapaansa. Hänen tehtävänään oli toivottaa katsojat tervetulleiksi ja mielellään hän sen tekikin. Hän ei ollut vielä oppinut mitään temppuja ja silti hän halusi esiintyä, kuten kaikki muutkin sirkuksen väestä.

Ollin isä, sirkustirehtööri Väinö otti saman tien megafonin poikansa kädestä ja sanoi:

"Tänään näette ennennäkemättömän, valtavan upean, ainutlaatuisen esityksen. Klovnit valtaavat areenan ensin ja sitten on ihanan, rohkean ja erittäin taitavan veitsenheittäjäjävaimoni Orvokin vuoro."

Olli siirtyi katsomaan esitystä katsomon puolelle lähelle sirkustaiteilijoiden kulkuaukkoa.

"Kot, kot, kot", Ollin kana, Otsi tepasteli Ollin luokse.

"Tule syliini. Et voi mennä areenalle, koska et osaa temppuja. Vaikka ei se minua haittaa, sillä munistasi saa maukkaimmat munakkaat", Olli sanoi kanalleen ja nosti sen syliinsä.

Pian olikin hänen äitinsä Orvokin vuoro. Orvokki asteli areenalle kimalteleva hopeinen housuasu yllään ja orvokkikoriste hiuksissaan. Hän esitteli valtavaa veitsikokoelmaansa. Hänen avustajansa riensi areenalle ja asettautui seinäkettä vasten.

Viuh, vauh ja vouh! Muutamissa sekunneissa Orvokki lennätti veitset taitavasti seinäkkeeseen osumatta avustajaan, joka urhoollisesti hymyili koko esityksen ajan.

"Haluaisiko joku yleisöstä tulla avustajakseni? Heittäisin vain yhden veitsen", Orvokki kysyi.

Tämä kohta jännitti aina Ollia. Entä jos kukaan ei haluaisi ja äiti kehottaisi häntä tulemaan avustajaksi, vaikka olikin luvannut, ettei koskaan heittäisi veitsiä häntä kohti?

Eräs herrasmies astui rohkeasti areenalle ja asettui seinäkettä vasten. Olli huomasi hänen silmiensä laajenevan ja suupieliensä kääntyvän alaspäin.

"Heitä mieluiten jalkoja kohti. Ei päätä kohti", mies pyysi heiveröisellä äänellä.

Viuh vaan ja niin veitsi lensi miehen jalan viereen ja kun Olli tarkasti katsoi, ei siinä montaa senttiä ollut miehen ja veitsen välissä.

Vaikka Olli oli ylpeä äitinsä taidoista, olisi hän toivonut tämän osaavan muutakin kuin veitsien käsittelyä. Ruokana oli yleensä makkaraa, koska sitä oli Orvokin mielestä niin mukava pilkkoa. Olli olisi halunnut syödä erilaisia ruokia eikä aina vain eri tavoin höystettyjä makkaraviipaleita.

Seuraavana esiintyi sirkustyttö Isabella, Ollin kaveri, kaveri siksi koska sirkuksessa ei ollut muita lapsia. Olli salaa kadehti Isabellaa, sillä tämä sentään osasi jotakin. Vaikka isä ei sitä uskonut eikä suurin osa yleisöstä, Isabella todella ymmärsi eläimiä. Hän ei pelkästään matkinut eläinten ääniä vaan oikeasti puhui niille niiden omalla kielellä. Eläimet pitivät Isabellasta eniten ja suostuivat harjoittelemaan ja tekemään hänen ehdottamiaan temppuja, sillä Isabella oli aina ystävällinen niille.

Isabella piti erityisesti kanoista. Hän oli saanut ne tasapainottelemaan pallolla ja kävelemään leveää nauhaa pitkin puolen metrin korkeudella. Yksi kanoista jopa kotkotti kehotuksesta lauluntapaisen.

"Uskomatonta, miten tuo tyttö saa eläimet tottelemaan noin vähäeleisesti eläinten tavoin ääntelemällä", ihmetteli eräs rouva katsomossa Ollin lähettyvillä.

"Hän puhuu oikeasti eläimille ja hän ymmärtää eläinten puhetta", Olli ei malttanut olla sanomatta.

"Älä höpsi. Eihän sellaista oikeasti voi olla", rouva sanoi.

"Voipas", Olli sanoi niin hiljaa, ettei rouva sitä kuullut.

Koirille oli yleensäkin helppo opettaa temppuja, mutta Isabellan koira Tom pyöri ympäri, hyppi renkaan läpi ja alkoi haukkua Isabellan ohjatessa sitä pelkästään haukkumalla.

Isabellan kissa Mir tuli laiskasti areenalle, mutta Isabellan naukaistua lähtökäskyn Mir aloitti vauhdikkaan esityksen hyppien tasolta toiselle, tasapainotellen paksulla köydellä ja kävellen jopa pelkillä takajaloillaan.

Oli kuitenkin yksi eläin, jota Isabella ei ymmärtänyt ja joka ei totellut häntä. Se oli Ollin Otsi-kana. Olli oli siitä salaa tyytyväinen.

Isabellan esityksen jälkeen Olli livahti kanansa kanssa takatiloihin.

"Se oli hieno esitys, taas kerran", Olli sanoi Isabellalle.

"Niin, mutta kukaan ei usko, että puhun oikeasti eläimille. Kuulin äsken usemmankin ihmisen väittävän niin", Isabella vastasi murheissaan.

"Minä uskon", Olli vakuutti.

"Onneksi edes sinä. Pertti uskoo myös", Isabella totesi.

"Puhutko sinä Pertin kanssa, sen taikurimiehen?" Olli ihmetteli. "Luulin, ettei hän puhu kenellekään. Hän esiintyy taikurinakin puhumatta mitään."

"Hän se minua opetti, salaa kaikilta paitsi isoäidiltä. Hän sanoi minua luonnonlahjakkuudeksi, joka tarvitsi vain hiukan opetusta."

"Miksi hän ei opettanut minua?" ihmetteli Olli.

"Et ollut selvä luonnonlahjakkuus", ehdotti Isabella.

"Osaan minä sentään heittää tikkaa. Voitan sinut aina ja isänkin, vaikka äitiä on vaikea päihittää", Olli sanoi mietittyään hetken, missä hän itse olisi hyvä.

"Ehkä sinustakin tulee veitsenheittäjä", Isabella ehdotti.

Siihen ei Olli sanonut enää mitään, sillä hän pelkäsi veitsiä.

Sinä iltana iltapalaksi oli pelkkiä ohuen ohuita makkaraviipaleita ja sipulisalaattia niin kuin usein ennenkin. Ollin ei tehnyt mieli syödä. Hän kaipasi toisenlaista ruokaa.

"Miksi meillä on aina tällaista ruokaa?" hän kysyi.

"Mitä vikaa siinä on? Hienosti viipaloituja makkaroita, taitavasti silputtua sipulia", sanoi Orvokki.

"Mutta kun meillä on aina samalaista ruokaa", Olli valitti.

"No, syöhän nyt. Kohta on aika mennä nukkumaan", Väinö-isä sanoi.

Olli söi haluttomasti. Sitten hän sanoi:

"Käyn vielä ulkona, jos vaikka tapaisin Isabellan."

"Tule pian takaisin", äiti sanoi.

Harmissaan Olli käveli ulkona. Isabella toi joskus hänelle isoäitinsä tekemiä pyöryköitä tai vastapaistettua leipää, mutta tänään näytöksen jälkeen taisi olla turha odottaa sellaista.

Olli käveli sinne tänne ja niin hän päätyi lähelle sirkuksen puhelinkoppia. Sirkuksessa oli sellainen, koska eivät sirkustaitelijat kuljettaneet kännykkää mukanaan. Vain sirkustirehtöörillä, Ollin isällä oli aina kännykkä mukanaan. Puhelinkopista kuka tahansa sai hänet kiinni tai saattoi yrittää soittaa jonkun asuntovaunussa lojuvaan kännykkään.

Olli astui puhelinkoppiin ja ajatteli soittavansa Isabellalle, mutta samassa kun hän astui sisälle, koppi alkoi välkehtiä violetin väristä valoa ja puhelin soi.

Olli nosti luurin ja sanoi hämmästyneenä:

"Haloo?"

"Murheesi syvyys on herättänyt kopin taikakyvyt. Mikä on murheesi syy ja miten voin auttaa?" lempeä miesääni kysyi.

"No, minulle jäi nälkä. Äiti tekee aina samanlaista ruokaa. Haluaisin joskus jotakin muuta."

Samassa koppi alkoi pyöriä ympäri, kunnes pysähtyi yhtäkkiä. Ovi avautui. Olli pisti luurin paikoilleen ja astui ulos.

Hän ei ollutkaan enää sirkuksessa. Hän oli nykyaikaisessa asunnossa, jossa pöytä oli täynnä monenlaisia herkkuja. Oli piirakoita ja pasteijoita, pataruokia ja pyöryköitä, perunoita ja monenlaisia salaatteja ja jälkiruokina vanukkaita, kakkuja, keksejä ja kiisseliä. Oi ihmettä!

Olli maistoi vähän kaikkea, maistoi niin paljon, että lopulta ei olisi jaksanut enää muruakaan. Sitten hän tajusi, että oli jo kamalan myöhä. Hänen pitäisi mennä kotiin. Hän astui edelleen violettina välkehtivään puhelinkoppiin. Puhelin pirisi jälleen.

"Toivottavasti toteutuksemme miellytti. Voit valita numeron yksi, jos haluaisit tämän toteutuvan jatkossa todellisuudessa, numeron kaksi, jos haluaisit hieman jotain tämäntapaista, mutta ei tässä laajuudessa tai numeron kolme, mikäli et halua tämän tapahtuvan todellisuudessa."

Olli mietti. Olisi kivaa, kun ruoka olisi aina näin hyvää ja sitä olisi monenlaista, mutta ehkä tässä oli vähän liikaakin. Hän lihoisi hirveästi, jos hän aina söisi näin paljon. Hän päätti valita numeron kaksi, jotain tämäntapaista, mutta ei ihan näin paljon.

Koppi pyöri taas ja sitten violetti valo sammui. Olli avasi oven ja hän oli jälleen sirkuksessa.

Isabella seisoi kopin edessä.

"Mitä sinä teit? Koppi välkehti violettina", hän kysyi.

"En tiedä. Kun astuin koppiin, puhelin soi. Vastasin ja joku kysyi murheestani. Sanoin, että minulla on nälkä. Kun astuin kopista ulos, olin eri paikassa ja siellä oli paljon ruokaa, ihan liikaakin. Sain valita, haluaisinko todellisuuteen sen kaiken, jossain määrin sitä tai en ollenkaan."

"Vau, onkohan Pertti taikonut kopin? Olen nähnyt hänet täälläpäin ja olen nähnyt aikaisemminkin violetin valon välähtävän", Isabella sanoi. "Minullakin on murheita. Minäkin tahdon kokeilla."

Isabella astui samantien koppiin ja puhelin soi. Hän vastasi siihen ja kertoi murheekseen sen, kun juuri kukaan ei uskonut hänen kykyynsä puhua eläimille.

Isabella astui kopista suoraan estraadille. Kaikki taputtivat hänelle.

"Mekin tahdomme oppia sinun taitosi. Olet hurjan hyvä!" ihmiset huusivat.

Taputuksiin hän oli jo tottunut, ne tuntuivat aina hyviltä. Mutta halusiko hän sittenkään ihmisten uskovan kykyihinsä, jos se tarkoitti sitä, että muutkin haluaisivat oppia hänen kykynsä? Olisiko hän halunnut opettaa monia, olisiko se edes mahdollista?

Hän astui nopeasti takaisin puhelinkoppiin ja kun hän sai valita, kuinka paljon hän kokemastaan haluaisi todellisuuteen, hän valitsi kolmosen, ei ollenkaan.

"Huh", hän huokaisi Ollille tämän taas nähdessään. Olli oli jäänyt odottamaan Isabellaa.

"Ehkä sittenkin on parempi, että vain jotkut uskovat kykyihini. Ehkä niiden onkin parempi pysyä salaisuutena."

"Toivoin kokemaani jossain määrin tähän todellisuuteen. Katsotaan, toteutuuko se", Olli sanoi.

Olli sai samana iltana nähdä, kuinka se jo alkoi toteutua. Orvokkia oli jäänyt harmittamaan, kun Olli oli ollut niin masentuneen näköinen ruokapöydässä ja niin hän oli tavoistaan poiketen tehnyt oliivitomaattipaistoksen ja silpunnut sen päälle yrttejä.

"Katsopa poika, osaan minäkin leipoa, kun oikein yritän", Orvokki sanoi esitellessään paistosta Ollille.

"Joo, se on hieno, mutta söisin sen mielelläni vasta aamupalaksi. En millään jaksa enää tänään enempää", Olli sanoi äitinsä hämmästykseksi. Nukkumaan mennessään Olli mietti taikakoppia, joksi hän puhelinkopin nyt nimesi. Mitähän kaikkea sen kautta pääsisi kokemaan?

(Tämä kertomus osallistui Reuna kustantamon kirjoituskilpailuun vuonna 2016, tässä julkaistu muokattuna)